Eksyksissä

Keskiviikkoiltana Alva oli leikkimässä naapurin kaksospoikien kanssa. Leikkivät ensin meidän pihalla ja sitten menivät poikien pihalle. Olimme sopineet Alvan kanssa, että minä menen hakemaan häntä kohta sisälle, kun meillä oli elokuvailta, jota vietämme monesti keskiviikkoisin.

Puoli seitsemältä käskin Airin hakemaan Alvaa. Airi tuli hetken päästä takaisin ja sanoi, että Alva ja pojat ei ole siellä. Ei missään siellä.

Minä puin äkkiä itselleni ja Armakselle vaatteet päälle ja lähdin kiertämään naapuruston, jos ovat vaikka jonkun muun pihalla. Viisivuosiaat kun eivät aina muista kysyä saavatko mennä. Poikienkin äiti tuli paikalle ja juteltiin siinä hetki. Olivat vähän kuuden jälkeen leikkineet heidän takapihaltaan lähtevässä metsässä.

Kiersimme kaikki mahdolliset paikat asuinalueellamme, leikkipuistot, päiväkodin pihat, kavereiden pihat. Kaikki. Eikä kolmikosta näkynyt jälkeäkään.

Tieto kolmesta kadonneesta 5-vuotiaasta levisi asuinalueellamme kulovalkean tavoin. Aikuisia ja lapsia oli kymmeniä etsimässä kolmikkoa. Seitsemän jälkeen heistä oli yksi näköhavainto taas metsästä. Joten alkoi olla selvää, että metsään he ovat menneet ja varmaankin eksyneet.

Kahdeksan aikaan aurinko laski ja päätös hätäpuhelun soittamisesta oli tehtävä. Metsän haravoimiseen tarvittaisiin apuvoimia ja paljon. Illan aikana minulle selvisi, että tuo metsä on todella iso, jatkuu kilometritolkulla. Minä soitin hätänumeroon ja kerroin tilanteen. Apuvoimia lähetettiin heti. Ja kuulemma tarpeen tullen aina vain lisää. Niin kauan, kunnes lapset löytyvät.

Hätäpuhelun jälkeen se iski. Paniikki. Mun pieni on oikeasti kadoksissa ja kohta tulee pimeä.

Hätäkeskuksen nainen käski meidän odottaa poikien talon luona, että poliisit tulevat. Siinä minä seisoin poikien äidin kanssa ja odotin. Loputtoman pitkän ajan vain odotin.

Kunnes puolen tunnin päästä näin naisen ja lapsen juoksevan luoksemme. Nainen huusi jo kaukaa, he ovat löytyneet. Sanat olivat jotenkin niin.. en aluksi tajunnut mitä se tarkoittaa. Soitin hätänumeroon, että he ovat löytyneet ja samaan aikaan poliisit tulivat paikalle. Toimin mekaanisesti, tajuamatta vieläkään mitä on tapahtunut. Lapseni on löytynyt lähes kolmen kilometrin päästä pellon laidalta.

Isäni lähti autolla lapsia ja heidät löytänyttä miestä vastaan niin lähelle kuin pääsi. Poliisipartio lähti perässä. Ja hetken päästä he tulivat takaisin. Ensin isäni auto, jonka kyydissä lapset ja mies olivat. Perässä poliisiauto.

Hyökkäsin hakemaan Alvan syliini. Ja sitten se tuli, helpotuksen kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Rutistin lasta niin kovaa. Siinä hän nyt oli, takaisin siellä missä kuuluukin.

Sitten menin halaamaan miestä. Kiittäämään häntä tekemästään työstä. Toi kolme maailman rakkainta pientä takaisin kotiin. <3

Sanat eivät riitä kertomaan kuinka kiitollinen olen. Miehelle. Kaikille, jotka pyyteettömästi lähtivät etsimään lapsia.

Tapahtuneen jälkipuinti jatkuu vielä omassa päässä. Lasten kanssa asiasta puhuttiin eilen niin monta kertaa, että sanoivat riittävän jo. Itse tajusin varmaan vasta eilen ihan tosissaan mitä kaikkea oikeasti olisi voinut sattua. Onneksi kävi näin.

Pitäkää rakkaistanne huolta. Ja rutistakaa tänään yhden ylimääräisen kerran. Niin minäkin teen.