Heidi Tujusen Kyllä minä sinua rakastan oli todella koskettava kirja siitä, kun lapsi sairastuu heti synnytyksen jälkeen ja joutuu viettämään ensimmäisen vuotensa sairaalassa. Heidi kertoo kirjassaan mm. äidin ja lapsen sekä sisarusten välisen suhteen kehittymisestä tällaisissa oloissa sekä omasta riittämättömyyden tunteestaan äitinä.
Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka puolestaan kertoo viiden vuoden ajalta päiväkirjamaisesti lapsen odotuksesta. Siitä miltä tuntuu olla lapseton ilman tietoa, tuleeko minusta koskaan äitiä ja jos tulee, niin koska, minä vuonna?
Näiden lukukokemusten myötä väkisinkin pysähdyin miettimään omaa äitiyttäni. Millaisia ajatuksia ja unelmia minulla oli ennen kuin minusta tuli äiti reilut kahdeksan vuotta sitten? Olen jo todella pitkään tiennyt haluavani monta lasta. Kolmen tytön hyvin peräkkäisen syntymän jälkeen jouduin miettimään onko lapseni oikeasti tässä. Ei kolmekaan vähän ole, mutta vähemmän kuin olen aina ajatellut. Ensimmäiset vuodet kolmen alle kouluikäisen kanssa oli todella rankkaa. Paljon rankempaa kuin olin osannut kuvitella. Vielä kun yksi lapsista on erittäin vaativa tapaus, jonka kanssa saa tosissaan tehdä vieläkin päivittäin töitä, jotta ylilyöntejä ei tule. Siihen kun lisää vielä kolmen vuoden yövalvomiset, joille kukaan ei keksinyt syytä, moni asia äitiydessä on mennyt toisin kuin olin ajatellut.
Toivoin voivani olla lapsilleni läsnäoleva ja rakastava äiti. Ohjata ja kasvattaa kärsivällisesti ja olla ymmärtäväinen. Vielä täytyy tapahtua kasvamista ihmisenä ja äitinä. Paljon. En todellakaan ole kovinkaan kärsivällinen äiti. Mulla menee helposti hermot, välillä ihan pikku jutuistakin. Ymmärrystä sisarusten väliselle riitelylle on paljon vähemmän kuin luulin. Viime aikoina täytyy myöntää, että olen jaksanut olla todella vähän läsnä. Rakkautta on vaikka kuinka, mutta senkin näyttäminen on tuntunut viime aikoina jotenkin todella vaivalloiselta. Raskausaikana on ollut sellainen olo, että haluaisin vain käpertyä itseeni ja olla kaksin mahani kanssa. En muista tällaista oloa aikaisemmissa raskauksissa, joten johtuuko tämä siitä, että odotan poikaa? Poikaa, jota moneen vuoteen en uskonut koskaan saavani. Olen myös paljon miettinyt millainen pojan äiti minusta tulee? Tulenko antamaan pojalle enemmän vapauksia ja vaatimaan häneltä vähemmän kuin tytöiltä? Ja miten sitten osaan suhtautua poikien maailmaan? Minä, joka inhoan kaikkia pyssy- ja sotaleikkejä. Aika näyttää millaiseksi elämä ja äitiys muodostuu pojan syntymän jälkeen. Voi, kun olen niin malttamaton tapaamaan hänet jo!
Meillä on 4 tyttöä. Halusimme vielä lapsen ja päätimme yrittää. Raskausaikana mietin, että jos se olisi tyttö niin kaikki olisi helpompaa (lelut, vaatteet) ja toisaalta en edes osannut ajatella että meille tulisi poika, sillä miehen suvussa ei ole yhtään poikaa.
VastaaPoistaViides lapsi syntyi ja se oli poika :) Mutta ei terve :( Alex kiidätettiin Tampereelle teholle ja siellä vietimme hänen alkutaipaleen.
Onneksi Alexilla on kaikki tällä hetkellä melko hyvin, loppuelämän sairastaa ja pienessä pelossa elämämme koko ajan, mutta meidän pikku poika jäi eloon :)
Me kaikki myönnämme, että Alex on meidän lemmikki, mutta syynä tähän oli niin pelottava alku.
Ja se että Alex on poika, on aivan ihanaa. Minusta on ollut aivan ihanaa nähdä tyttöjen kehitys, kun he toimovat kuin äidit, hoitavat vauvoja, lakkaavat kynsiä jne. Nyt Alex leikkii ihan eri lailla. Autot, vasarat ja kaikki poikien jutut on tulleet kuvaan mukaan. Joskus mietin, kuinka pienestä pitäen erilaiset roolit tulevat mukaan. Aivan ihanaa, olen todella tyytyväinen, että meillä on molempia "sortteja" :)
Säännöt meillä on samat kaikilla lapsilla, ja niistä pidän kiinni. Muuten tämä 5 lapsinen perhe eläisi kaaoksessa;)
Kyllä sinäkin ehdit "oppia", kun vauva on pieni. Tai ehkä se menee niin, että vauvasi opettaa hieman sinuakin (ainakin meillä kävi näin) ;)
Oikein ihania odotusaikoja sinulle ja älä murehdi turhia. Nauti nyt ja murehdi sitten, voihan olla ettei poikasi pidä itsekkään esim. pyssyleikeistä :)
Lukemasi kaksi kirjaa ovat sellaiset,
VastaaPoistaettä olen niitä pitkään itselleni havitellut.Tuosta Adoptiomatkasta varsinkin on ollut paljon puhetta
monessa paikkaa..
Äitiys on aika akropatiaa välillä.
Ei ole heikkoutta miettiä omaa napaa ja jaksamista.Samoja ajatuksia olen
itsekin mielessä pyöritellyt.Itsekin
toisinaan haaveilen neljännestä lapsesta.Aika näyttää mitä elämä antaa..Tsemppiä loppu odotukseen:)
Itse en ole kumpaakaan kirjaa lukenut (itse asiassa jäänyt taas kirjat taka-alalle), täytyy laittaa korvan taakse. Kivasti kirjoitit pohdintojasi äitiydestäsi, mä olen myös aivan liian kärsimätön äiti (pinna palaa päivittäin :( ) ja se harmittaa. Kotiäitinä ei ole aina helppo olla, vaikka se on juuri se mitä olen halunnut.
VastaaPoistaMeillä on 3 tyttöä ja 1 poika. Ja vallan mahtavaa on, että juuri näin on :). Itsehän sitä ei voi tietenkään "valita", mutta hienoa, että luonto jäjesti näin. Mä kyllä huomaan ehkä ihan aavistuksen enemmän "paapovani" Ukkoa :). Meillä Ukko ei ole juurikaan kiinnostunut pyssyistä, vaan leikkii monipuolisesti niin barbeilla kuin autoilla sekä tykkää kovasti palapeleistä ja wii-ym. konsoleista.
Toivottavasti olet voinut hyvin, ei ole enää pitkä aika, kun pehmeä käärö on sulla sylissäsi :)!Ajatuksissa olet ollut :)!Hali!
Voi miten ihanaa kuulla, että olet lukenut kirjani<3 Minulla oli kaksosten raskausaikana samanlainen olo, että olisin vain halunnut käpertyä itseeni ja olla kahden vatsani kanssa. Kai se oli sitäkin, kun oli kaksoset mahassa ja se tuntui jotenkin niin kovin erilaiselta. Ja toisaalta kun oli jo kaksi lasta viemässä huomiota, niin sille "masuajalle" ei jäänyt kuin iltaisin kunnolla aikaa.
VastaaPoistaTiedän omasta kokemuksesta, että raskausaikana tulee pohdittua kaikenlaista ja murehdittuakin paljon tulevaa. Onneksi arki ja elämä kuitenkin kantaa, ja sitä huomaa suhtautuvansa moneen asiaan hyvin luonnollisesti, vaikka etukäteen niitä onkin hiukan jännittänyt. Minusta tuntuu, että tyttöjen ja poikien kasvatus ei ole kiinni sukupuolista vaan luonteesta. Meidän esikoinen on hyvin herkkä, eikä hänen kanssaan ole koskaan joutunut olemaan sotapolulla. Kun sitten taas keskimmäinen tyttö on hyvinkin temperamenttinen ja hänen kanssaan on joutunut olemaan hyvinkin tiukka toisinaan. Kaksosista toinen sitten taas on oikea prinsessa, jonka kanssa saa olla ihan erilainen ote jne.
Oikein ihanaa odotusajan jatkoa sinulle<3
Ihana kirjoitus, niin ajankohtainen itsellekin.
VastaaPoistaTodellakin se mitä on itse aina kuvitellut olevansa ja haluavansa, miten on kuvitellut tilanteissa toimivansa...ei aina kohtaakaan sen kanssa mitä onkaan siinä oikeassa arjessa, jonka palaset koostuu niin monesta erilaisesta osasta ja erilaisesta persoonasta. Sitä haluaa paljon, haluaisi olla enemmän, ei jaksa, lupaa yrittää seuraavana päivänä olla kärsivällisempi, välillä antaa itselleen anteeksi, välillä kokee suunnatonta riittämättömyyttä....ehkä nämä kaikki tunteet tekee meistä kuitenkin riittävän hyviä, ei meidän täydellisiä tarvitse olla ja mitä se täydellisyys sitten olisikaan...riittävän hyvä saa riittää.
Tsempit loppuodotukseen, niin samoin ajatuksin täälläkin odotellaan. Ehkä tämä jotenkin kuuluu tähän odotukseen käpertyä hiukan itseensä miettimään näitä asioita :)
Voi mitä ihania kommentteja täällä onkaan!
VastaaPoistaMia: tuo onkin yksi suurimmista peloistani, että vauva ei olisikaan terve, vaikka koko raskauden olen tervettä lastan odottanut. Mutta toisaalta, senkin kanssa oppii elämään tai siis elämä järjestetään sitten sen mukaan. Yhtään vähemmän rakasta mikään ei voi omasta lapsesta tehdä.
Uskon, että se on juurikin niin, että vauva tulee opettamaan minua vielä paljon. Koen olevani todella siunattu, kun saankin näin monen vuoden haaveilun jälkeen sen oman pienen pojan! Hyvä ystäväni, josta tulee tämän pojan sylikummi sanoi mulle joskus vuosia sitten, että tytöt tehdään maailmalle, mutta poika on aina sydämessä. Jännä tosiaan nähdä kuinka erilaista se rakkaus poikaansa kohtaan sitten on. <3
Milla: kyllä riittämättömyyden tunnetta tuntee äitiydessä usein, mutta uskon, että asia tosiaan on niin kuin sanoit. Ei ole heikkoutta pohtia näitä asioita ja myöntää, ettei aina jaksa. Suosittelen ehdottomasti lukemaan tuon Adoptiomatkan!
Minna: voi sinä ihana! <3 Mäkin olisin halunnut olla kotiäiti aikanaan pitkään, mutta tarvitsin breikin. Nyt kun olen melkein neljä vuotta ollut taas työelämässä, tuntuu, että olisi aivan ihana olla lasten kanssa kotona. Ehkä töihinpalaaminen aikanaan oli mulle henkireikä, sillä elämä oli tosi rankkaa silloin vuosia sitten. Mä en muista Alvan vauva-ajasta juuri mitään, sillä Ada vei kaikki voimat.
Ihan hyvin olen voinut. Kiitos ajatuksistasi. <3
Heidi: kirjasi oli todella koskettavaa luettavaa. Kiitos, että jaoit tarinanne. <3
Meillä nuo tytöt on kyllä melkosen erilaisia luonteeltaan. On aikamoista luovimista kolmen temperamenttisen, mutta kuitenkin hyvin herkän lapsen kanssa. Ada eli meidän keskimmäinen ottaa tavalla tai toisella aina tarvitsemansa huomion, joten välillä täytyy ihan tosissaan päättää huomioida kahta muuta. Kun vuosia on kulunut ja Adakin on kasvanut, on elämä helpottanut, mutta töitä tosiaan saa vieläkin tehdä.
Toisaalta on varmasti hyvä, että näitä asioita tulee pohdittua. Ilman pohdintaa ja itsetutkiskelua, ei ole mahdollisuutta kasvulle ja muutokselle. <3
Ida-Antonia: juuri tuota armollisuutta täytyy muistaa itseäänkin kohtaan osoittaa. Kun aina muistaisikin, että riittävän hyvä on riittävän hyvä. :) Voi, toivottavasti päästään pian poksumaan! Mä vain luulen, että mulla on lähemmäs viisi viikkoa vielä jäljellä.. blaah.
VastaaPoistaTsemppiä sinnekin loppumetreille!
Hienoa ja rehellistä pohdintaa!
VastaaPoistaYhden lapsen äitinä sitä myös miettii äitiyttä ja lapsen kanssa jaksamista, mutta hiukan eri vivahtein.
Se, että tuossa vaiheessa raskautta mielellään kääntyisi vain itseensä on ihan varmasti luonnollista! Kyllä se olokin on jo pelkästään fyysisesti sellainen, että voimat on säästettävä oman ja vauvan hyväksi.
Hyvää vointia ja paljon lepoa! Kyllä sitä ehtii sitten taas lasten kanssa touhuta, kun taas pystyy kumartumaan noukkimaan leluja ja heittäytymään lattialle leikkiin mukaan. :-D
Ihana koskettava postaus.
VastaaPoistaMinäkin sain pukilta tuon Adoptiomatkan. Se odottaa vielä arvoistansa aikaa. Takakannessa oleva kysymys "Kenellä on oikeus tulla äidiksi?", on kuitenkin saanut minutkin pohtimaan omaa äitiyttäni.
Kaksostyttöjeni kanssa elämä ei ole aina ollut kovin helppoa ja kotiäidiksikään minusta ei ole ollut. Haave suurperheestä ja kotiäitiydestä kariutui ja todellisuus on nelihenkinen perhe ja uraäiti. Olen kuitenkin onnellinen, että elämä opetti minua ja tiedän nyt paremmin mitä haluan.
Tyttöni ovat ihanat ja rakkaat - vaikka aina en jaksa rakastaa. Sylissä on kuitenkin aina tilaa. Temperamenttierot haastavat meidät vanhemmat ja minä ainakin koen aina hieman syyllisyyttä - tein sitten niin tai näin.
Voimia.